lauantai 16. huhtikuuta 2016



Lähdet aina niin kauas. Se on sinun luonteesi, et voi jäädä paikallesi pitkäksi aikaa.
Me olemme tavallisia. Silti sinä et pelkää kurkotella tähtiin.

Hetket ajassa pysähtyvät ja jäävät kaikkeuteen elävinä muistikuvina.

Mietin kauan, miksi olen jättänyt kesken niin monta orastavaa rakkautta.
Sinä olet minun täyttymätön unelmani.





sunnuntai 10. huhtikuuta 2016

Päikkäripöpperö


Voikohan johtua kofeiinittomuudesta, että nukahdin äsken kissani viereen sohvalle?

Viikon päästä alkaa miun harjoittelujakso hoitokodissa. Vuorotyö jännittää aika paljon, sillä elimistöni on aika herkkä. Jos teillä on jonkinlaista kokemusta palvelukodissa tai vastaavassa paikassa työskentelystä, olisin todella kiitollinen että jakaisitte kokemuksianne minulle.
En esimerkiksi tahtoisi ollenkaan jakaa lääkkeitä vaan lähinnä pitää seuraa vanhuksille. Olen valmistautunut pitkään tähän jaksoon ja uskon sen sujuvan ihan hyvin, vaikka varmasti päivät tulevat olemaan väsyttäviä. Virheitä ei pitäisi pelätä, enhän muuten tule hyväksi hoitajaksi...

Toinen mielessäni pitkään pyörinyt asia on oman koiranpennun hankinta. Hupsuna laitan tavaraa kirpparille ja nettiin myyntiin, jotta pienessä kodissani olisi mahdollisimman vähän vaaranpaikkoja pennulle. Koiranomistamistarinoita kuulisin myös mielelläni! Olen aivan ihastunut Welsh Corgi Pembrokeen, mutta lähialueellani pentuja on tiedossa kesä-syksyllä, sekä suuren kysynnän vuoksi kasvattaja ei minulle voinut pentua varmasti luvata.
Tunnen olevani valmis niin suureen vastuuseen, mitä pennun ottaminen merkitsee. Sitä ei aluksi saisi jättää yksin, sen kouluttamiseen kuluu aikaa ja lenkille tulisi lähteä myös huonolla säällä. Äitini vihjailee, että pentukuumeeni johtuu oikeasti vauvakuumeestani... Rohkenen kuitenkin olla hieman eri mieltä. Ehkä kaipaan ympärilleni melskettä ja rakkaita ihmisiä sekä eläimiä. Uskon myös, että kisuni tottuisi pentuun, sillä sen arkuus on vähentynyt vuosien varrella.

Tiedossa lienee jatkossakin hauva-, vauva- ja vanhushömpötystä.


maanantai 22. helmikuuta 2016

Humpuukista lörpöttelyä


Aloitin lukemaan Ronald Siegelin kirjaa Tässä ja nyt. Aiheena on ilmeisesti jonkin sortin mindfulness, tietoinen läsnäolo.

Pysähtyminen ja vain oleminen on todella vaikeaa. Muutaman sivun luettuani päätin keskittyä kissani silittämiseen ja sohvalla istuskeluun. Mielessäni aloin kuitenkin suunnitella sämpylöiden leipomista. Olo tuntuu helposti tylsältä, jos vain on. No, seuraavaksi koetin keskittyä täysillä siihen mitä teen: laskin kahvimitallisia keittimeen, mutta tuntui todella hölmöltä tehdä jotain jo niin automatisoitua niin intensiivisesti.

Toisaalta tuntuu hyvältä ja oivaltavalta tehdä jotain niin tavoista poikkeavaa. Kirjan alussa kerrotaan siitä, kuinka me ihmiset keskitymme ympärillämme miellyttäviin ja epämiellyttäviin asioihin, niihin jotka herättävät meissä joitakin tuntemuksia. Pyrimme pitämään yllä hyvää oloa ja nautintoa sekä välttämään ikäviä asioita. Eräässä harjoituksessa tuli palauttaa mieleen kaikki päivän aikana ajatellut ikävät asiat. Osa alkoi huvittaa miuta, ne tuntuivat jo nyt niin pieniltä ja hupsuilta huolenaiheilta.

Mutta kuinka oppisin olemaan jatkuvasti varautumatta epäonnistumisiin ja katastrofeihin?
Esimerkiksi joogatessa kun keskityn juurikin pelkkään olemisen mystiikkaan, oloni on eheä ja vahva. En kuitenkaan osaa päästää irti muutoksiin valmistautumisesta.

Vaikka kaikki olisi paremmin kuin hyvin juuri nyt, mieleeni tulee jotain uutta ilonaihetta esimerkiksi ensiviikolta. Saatan myös stressaantua, koska tahdon pitää hyvästä tunteesta kiinni. Suorastaan hämmästyin siitä, kun tajusin miten paljon oikeastaan vain elän elämääni eteenpäin päässäni. Ajatukseni ovat hieman ristiriitaiset, sillä ainakin luulen nauttivani suunnittelusta. Kyseenalaistan haluni alkaa elää hetkessä, sillä en kuitenkaan tahdo jäädä paikoilleni. Pelkäänkö menettäväni jotain, jos en ole koko ajan tekemässä? Vai pelkäänkö kohdata itseni virikkeettömässä ympäristössä? Olenko ymmärtänyt tietoisen läsnäolon idean aivan väärästä näkökulmasta?

Mitä sinä ajattelet?

keskiviikko 3. helmikuuta 2016

Ei-niin-salainen -salaisuuteni


Hei.

Miulla on asiat nykyään tosi hyvällä mallilla. Tätä kaipausta on kuitenkin kestänyt yli vuoden, siis kun aloin kiinnittää siihen huomiota. Miulle tuli tunne, että ehkä kirjoittaminen saattaisi auttaa.

Kaipaan todella kovasti omaa lasta. Monet nuoret aikuiset varmasti haaveilevat perheen perustamisesta. Hoen kuitenkin itselleni, että täytyy ensin elää nuoruutta ja itseään varten, jotta myöhemmin pystyy omistautumaan pienelle ihmeelle. Tässä istuessani miulla nousi pala kurkkuun. Vielä vuosia odotettavana... Ensin käyn koulun loppuun, sitten tienaan töissä vähän rahaa, jotta voin tarjota pienokaiselle vakaan kodin taloudellisesti.

Ajattelen usein myös vaikeita hetkiä, joita vanhempana tulisin kokemaan. Stressaantuisin varmasti öisestä heräilystä, huolestuisin kehittyisikö lapseni normaalisti ja jännittäisin, osaisinko tunnistaa hänen tarpeensa. Tänään päivällä hakiessani leivoksia kahvilasta, kuvittelin kuinka ilahduttaisin miestäni ja lapsiani samalla lailla. Tällaiset mietteet saavat minut todella sekaisin. Kysyn itseltäni vain: miksi? Miksi en voi keskittyä elämään nyt, miksi mieleni rientää jo tulevaan. Miksi en malta odottaa?

Uuden elämän alku on varmasti unohtumatonta. Odotan sitä onnea, kun näen hänen ensimmäisen hymynsä. Kun tunnen hänen untuvaiset hiuksensa kasvojani vasten. Kun saan olla todistamassa sitä uuden oppimisen riemua. Odotan vihlausta rinnassa, kun pienokaiseni ensi kerran kaatuu omilta jaloiltaan. Lohduttomia hetkiä, kun hän itkee tai suuttuu kaikilla voimillaan. Odotan nolostumista, kun en osaa toimia lapseni kanssa kuten muut ehkä odottavat. Odotan turhautumista, kun tiskivuori vain kasvaa kilpaa pyykkikukkulan kanssa, koira tahtoo ulos, lapseni toteuttaa itseään piirtämällä seiniin sekä tahtoo auttaa kastelemalla kukat (koko parketin), kaupassa täytyisi käydä ja mies viettää poikien saunailtaa... (taaai ehken niin innolla odotakaan näitä päiviä) :D

Joka tapauksessa, vaikka hänestäkin ajallaan tulee kuriton teini ja huoleni vain lisääntyvät, en voi kuvitella  mitään yhtä täydellistä kuin hän. Nyt taitaa tulla itku. Hetkinen, tulee sittenkin olemaan jotain yhtä mahtavaa... hänen sisaruksensa.

lauantai 30. tammikuuta 2016

Projekti







Tuntemattomat



Aion vähän hehkuttaa, kuinka onnekas olen ollut ja kuinka avuliaita ihmisiä on ympärilläni!
Muutama ehkä huvittavakin juttu miulle on sattunut, mutta arjen sankarit eivät jättäneet miuta pulaan.

Tänään äskettäin aioin lähteä ajeluttamaan Puntoani, ettei se ihan paikoilleen jumahtaisi. Aluksi tiedossa oli lumijäämössön lapioimista ja liukastelua. Starttasin ja sain autoa käännettyä, eikä se sen enempää liikkunut. Viereisestä rapusta urhea lenkkipukuun sonnustautunut ritari riensi tarjoamaan työntöapua ja ohjeisti miuta pääsemään jäisestä kuopastani pois. Oli siinä ohikulkijoille naurunaihetta.
Kaarani kanssa toheloin aikaisemminkin. Polttoaine loppui Prisman parkkipaikalla, muutaman metrin päästä ABC:n tankkauspisteeltä. Kaikesta tietämättömänä täytin ensin juomapulloni bensalla, joka valui tankista ohi. Sitten aloitin raivoisan työntöurakan, ykkösvaihde päällä. Siinä aikani huhkin kunnes hieman vanhempi urho tarjosi apuaan, onnekseni, sillä Prisma oli jo kiinni ja parkkis muuten aivan autio + kännykästä akku lopussa. Onnellisesti sain autooni löpöä ja kiittelin halausten kera pelastajaani.
Vähän aikaa sitten kaupassa asioidessani kurkottelin Kuplis-pulloa ylähyllyltä, kaikki jäljellä olevat sijoitettuna tietenkin taaimpaan nurkkaan, ja jälleen ilman pyyntöä pitkänhuiskea herrasmies ojentautui antamaan pullon miulle.

Olen suorastaan hämmentynyt tästä vilpittömästä avuntarjonnasta. Yritän parhaani mukaan välttää joutumista tällaisiin tilanteisiin, mutta oon aika reikäpää. Onneksi ihmiset ovat niin mahtavia.

Kiitollista ja lähimmäisenrakkaudellista viikonloppua arvokas lukijani!


keskiviikko 27. tammikuuta 2016

Tuolla puolen


Unessani olet siinä. Olet niin kaunis. ”Miksi pakenet minua?” kuiskaan. Vastaat hymyllä joka saa minut hiljenemään.

Voisimme sekoittaa kenkämme ja järjestää ne eri pareihin. Istuisimme vierekkäin jaloissamme tennari ja korkokenkä. Vaikea arvata, kumpi olisi sinulta.  Aamuisin harjaisit hiukseni. Katsoisin peilin kautta vakavoituneisiin silmiisi. Ilmeesi sulaisi oitis lempeään virnistykseen.

Et päästä minua yhtä lähelle, kuin päästät yölliset sattumasi. Kaulakorusi, pisaran muotoisen helmen, sait minulta vuosia sitten. Se kuulemma sopii hopealla verhoiltuun nimettömääsi.

Juoksen ja juoksen. Juoksen kunnes kaadun ja kompuroin ylös. Minua huimaa mutta juoksen taas. Olit jättänyt viestin vastaajaan. ”Olen varma että se potkaisi”, innosta täyttynyt äänesi kantautuu korvaani rakeisena.

Kastaisimme jalkamme kaislikon tuoksuiseen veteen. Nauraen juottaisit lasistasi liian kuivaa kuohuviiniä, sitä halvinta tietenkin. Mansikka litistyisi hampaitasi vasten, kun et voisi lakata hymyilemästä. Ei se olisi liian siirappista, eihän? Makaisimme vatsallamme kuvajaisiamme tutkiskellen. Utuisen harmaat silmäni kalpenisivat omillesi, kristallin kirkkaille.

Rintani pakahtuu poltteesta. Okaat pistelevät kurkkuani kiiveten yhä ylemmäs. "Mikset voi olla minun!" kuulen huutavani, niin raivokkaasti ettei pihauskaan karkaa huuliltani. Ja niin helmasi hulmuaa kilpaa hiustesi kanssa, kun riennät sulkemaan minut syleilyysi.