Pätkiä mielen filmistä

Heippa!


Aattelin vähä kirjotella enne ku kaveri tulee töistä ja sinne pääsee iltaa viettelemään. Aattelin kans tehä Saksa -postauksen, vähän aloitin, mutta jotkin kokemukset latistuvat liikaa kun ne pukee sanoiksi. Aattelin myös ryhtyä auttamaan erästä vanhempaa rouvashenkilöä puutarhanhoidossa, mutta lykkään jatkuvasti hänelle soittamista.

Katsottiin eräs päivä Ainon kanssa leffa nimeltä Little Miss Sunshine. Se oli aika ihana. Eniten jäi mieleen tytön isoisän sanat: "häviäjä on se joka pelkää epäonnistuvansa eikä edes yritä." Mie voin tunnustaa olevani aikamoinen luuseri.

Paitsi yhdessä jutussa oon tullut rohkeaksi. Katson silmiin (ihan "tavallisissa" kohtaamisissa, kuka suuren häpeän tai painostuksen alla voisikaan). Hämmennyn kauheasti, jos joku ei katso. Vaikka itsekin olin samanlainen. Ja otsaan tulee hurja huoliryppy, kun kohtaan surulliset tai pelokkaat silmät, vaikka tunnetta ei muuten ois aistittavissa.

Päätin tässä taannoin nukkumaan käydessäni, että alan puhua vahvalla ja kuuluvalla äänellä. En ole kuitenkaan edes yrittänyt. Pelkäisin olevani liian voimakas jos niin tekisin. Välillä en tahtoisi puhua ollenkaan. Höpisinköhän tästäkin jo aiemmin? Olisin todella onnellinen, jos joku osaisi opettaa miuta. Jossakin turvallisessa paikassa, ettei heti pelottaisi.

Tässä oli pari aika pahaa päivää. Jotka kului vain selviytymiseen. En haluaisi edes välittää voinko hyvin vai huonosti. Suunnittelen aina etukäteen, että joo, huomenna varmasti voin paremmin koska sitä ja tätä. Juuri tällä ohikiitävällä hetkellä oloni on mainio. Valvottu yökin takana. Ehkä se väsymys iskee. Koetan hellittää päänsisäisistä rutiineistani ja pakonomaisesta tarpeesta koettaa pitää vakaata ja hyvää oloa yllä.

Ai joo, sain toimintaterapeutilta runokirjan valmistujaislahjaksi (etukäteen). Mussuteltiin yhessä munkkia ja kahvia myös. Sillä kerralla istuin hetken vain hymy korvissa. Nauratti ja samalla nolotti kamalasti. Niin paljon hän miuta muisti. Joskus vielä osaan iloita ilman epäilyä. Hän myös kysäisi, että tunsinko olevani Saksassa vapaa. Vapauden tunnetta olin usein kaivannut. Ei, en tuntenut.

Kuitenkin, vapauden kirvoittama virne tuntuu kasvoillani pieninä satunnaisina läikähdyksinä. Olen alkanut vapauttaa itseäni omista kahleistani. Sitä ilkikurisuutta, keveyttä, uteliaisuutta. Pikkuisina hetkinä olen itsestäni ylpeä, vaikka muut eivät miuta käsittäisi. Kyllä sen tietää itse jos on vähän kummallinen. Vähän hömelö ja omissa maailmoissaan. Outolinnut laulavat kirkkaimmin, kun heidät hyväksytään, vaikka heidän korkealentoiset juttunsa kiitäisivät raketilla ohi.

Hehe, miul on fiilis et Ainol oli tää plokissa joskus :3

Selviytyjä

Ilta alkaa taas pikkuhiljaa hämärtyä. Tällä kertaa olen varautunut! Saran loistavasta ehdotuksesta rakensin itselleni majan sängyn viereen. Se ei ole vielä täysin valmis, mutta kotoisa. Toivon olevani paremmin suojassa möröiltä. Pelko hiipii aina nukkumaan käydessä ja pitää miuta hereillä. Pahat unet ilmaantuvat aina kun vähiten odottaa. Mutta mie en aio antaa peloille periksi. Tahdon nukkua rauhassa ja sikeästi! Jos jopa pilleri herättelee miuta kesken yön, pärjään ilman sen apuakin. Tää tyttö joko nukkuu tai valvoo, mutta tekee sen rohkeasti. Ja herää aamulla aikaisin pakkailemaan matkaa varten.

Ai joo, vaihdoin taas blogin ulkoasua ja nimeä kuten näkyy. Tuo tausta on niin kätsy etten ole jaksanut väkertää uutta. Sisältö pysynee kuitenkin aika lailla samanlaisena!

xx

Minäkin tahdon kanniskella mukanani lehtiötä ja piirrellä sen kulmiin kukkasia. Tahdon täyttää kalenterini nimillä. Tahdon pinoittain käyntikortteja ja tekstiviestejä "milloin se aika olikaan". Tahdon kahvintuoksuisen ja sekaisen työhuoneen, jossa minun laatikkoani koristaa tarra. Tahdon viedä nuoria heidän rakastamiinsa paikkoihin. Tahdon olla salaisuus. Tahdon olla toivo. Tahdon itkua, raivoa, inhoa. Tahdon seikkailla synkimmissäkin mielen kolkissa. Tahdon tuoda kalseaan ja yksitoikkoiseen sisustukseen lämmön tunnun. Ennen kaikkea tahdon toivottaa hyvää loppuelämää. Jokainen eksynyt on vahva. Tahdon, ja voin, parantaa.

❤

Itsetutkiskelua (ajatuksen tasolla) osa miljoona

Moikka! Tiiän ettette haluu lukee jatkuvasti miun huonoista fiiliksistä, mut aion sepittää tähä jotain. Mietittekö ikinä millasta ois jos teitä ei olis olemassa? Se ei oo niiku surullinen ajatus, vaa et ehkä maailma ois ollu vähän parempi niin. Mie oon niitä ihmisiä, joilla ei selvästi oo mitään "tarkoitusta". Kun olin koulussa, miulla oli joku paikka missä miun oletettiin olevan. Nyt miulla ei oo tiedossa opiskelupaikkaa eikä mitään tulevaisuutta. Oon aina selittänyt, miten ei pitäisi taipua yhteiskunnan tahtoon ja tehdä kuten muutkin tekee, mut mitä hittoa mie sitten teen? En erityisemmin osaa mitään, pakoilen ihmisiä ja silti kuvittelen että miun suurilla ajatuksilla on jokin merkitys. Annan itsestäni typerän ja yksinkertaisen kuvan, enkä kestä sitä. Miuta ei saa neuvoa. En voi tulla nolatuksi. Tahtoisin huutaa että menkää helvettiin, mitenniin en osaa, tiedän enemmän kuin te. Silti kuulen vaimentuneen ääneni sanovan: "olinpa tyhmä, tietenkin, haha." Miksi se Eerika, jonka te näette, on niin erilainen mitä itse koen? Koska se pelkää.
Olen elänyt ympäristössä, jossa tehdään toisin kuin sanotaan. Kun luulin toimivani oikein, sain rangaistuksen. Opettelin lukemaan ilmapiiriä ja pehmentämään käytöstäni. Sallin muilta enemmän kuin itseltäni, pyrin pitämään kaikkea kasassa. Teen sitä yhä jatkuvasti. Kukaan ei saa loukkaantua tai tuntea oloaan huonoksi. Olen huomaamaton. Muuten joku huutaa tai pilkkaa. Mutta ihminen kaiken takana on ailahteleva, ylitunteellinen ja täynnä ideoita. Jos kerran erehtyisin toimimaan ennen kuin ajattelen, jäisin yksin. Vaikka yksin taistelin ja suojelin. Pelkään sitä, mitä jo olen. On kuin vesiputous olisi laitettu purkkiin ja sen täyttyessä suljettu kansi, jolloin vedestä syntyi myrsky, ja ukkonen, ja yksittäiset salamat tuikahtelevat kannen välistä. Sitten paistoi aurinko, purkkiin tuli sateenkaari, joka sinkoilee reunalta toiselle. Ulkoapäin katsottuna purkki on harmaa ja tyyni, kuin siellä ei koskaan olisi mitään ollutkaan. Älkää kysykö miten se on mahdollista, se vain on.

Gifit on kivoja

Huumoria jotta pääsen pakenemaan vaikeita asioita ja unohdatte että edes kirjoitin jotain XD


xx

Darra-angstia jälleen

Milloin jouduin tänne elämän ja kuoleman rajoille? Pelkään, että iskä saa uuden sydänkohtauksen millo tahansa. Pelkään että kotini palaa, ja kissa sen mukana. Pelkään ystävieni jaksamisen puolesta. Joku kuolee varmasti silloin jos erehdyn sanomaan pahasti tai en ole tarpeeksi läsnä. Omasta puolestani en pelkää, mutta en ymmärrä miksi tämä kiusaa miuta jatkuvasti. Olen koettanut vakuuttaa itselleni ettei pelkoni vaikuta mihinkään mitä tulee tapahtumaan. Jos en varaudu menetykseen, se ei tarkoita että heti menettäisin jotakin. Tahtoisin niin kovasti pystyä suojelemaan rakkaitani, vaikken aina tiedä miten. Voisitteko kaikki vain olla luonani 24/7, Eerikan hoivakodissa jossa laitan teidät nukkumaan ja varmistan että pysytte terveinä?

Voisinpa vain luottaa.