Tavanomaista ajatusten pyörittelyä

Moi kaikille. Nyt kun riparijutut sun muut hulinat on paketissa voisin vähän kirjoittaa.

Olen vähän hukassa asian kanssa joka on iso osa miuta. Siis tän homouden. Luulin olevani ihan sinut sen kanssa mut en tiedä. Lähinnä se tuntuu vaan tavalliselta ja siksi onkin outoa varoa puheitaan tai kohdata kummastuneita katseita. Toisaalta aloin miettiä että jos tykkäänkin miehistä ja vaan kuvittelen. Olihan seurustelu pojan kanssa ihan kivaa sellasta helppoa ja mukavaa. Ehkä elän sellaisessa valheessa että suuremmat tunteet on kohdistuneet naisolioihin. Aivan niin, jos hommaan jonkun miehen kaikki on tyytyväisiä. Sitä olisi helppo "esitellä". Oon kuitenkin tosi pettynyt aina kun ajattelen näin. Tuntuu että pitäisi niin sanotusti tyytyä johonkin. Ei sillä olen aidosti pitänyt niistä ihmisistä keiden kanssa olen ollut. Miksei tää vois olla normaalia ja helppoa... Kyllä miekin tahtoisin tulevaisuudessa kiertää kaikki kissanristiäiset ja kasvattaa muksuja omakotitalossa puolison kanssa.

Onko kaikki muut tällaiset naiset sellaisia jotka ei tahdo lapsia tai joille muuten vain on niin luontaista? Niin ja en tahdo tehdä tästä numeroa enää. Ennen tuntui hienolta kehuskella että tykkää tytöistä. Ehkä olin tyhmänylpeä, ihmisten suhtautumiseen se tieto vaikuttaa kuitenkin. Joidenkin siis. En mielelläni enää oikeastaan kerro sitä tuntemattomille. Tahtoisin niin kovasti puhua äidille tytöistä joista olen kiinnostunut. En vaan pysty. Enkä isälle varsinkaan. Mie tiiän miten paljon hän toivoo miulle hyvää miestä ja perhettä. Toisaalta olen tosi pahoillani siitä mitä olen. Toisaalta miuta surettaa miksei ihmiset voi arvostella miuta itseni puolesta eikä jonkin ominaisuuden.

Nyt loppui ajatus... Jatkan ehkä joskus

En tiedä mikä on vaikeempaa se että muistaa vai se että jotain unohtaa

Halojaa

Ihan ekaksi tällainen oivallus: töykeät ihmiset on sata kertaa miellyttävämpiä kuin ne jotka esittää ystävällistä.

Mie tulin eilen kotiin riparilta. Oli taas ihan mahtava leiri. Jouduin ylittämään omia rajoja. Vaikka välillä oli ikävä kotiin oli tosi hyvä fiilis. Tutustuin ihaniin ihmisiin. Tunsin onnistuvani työssäni. Mutta en ole enää 15-vuotias ja koko ajan ajaudun kauemmaksi. Ei itkettänyt lähteä, olin vain onnellinen uusista upeista muistoista. Voin laittaa tänne kuvia kunhan saan niitä jostain. Koetan taas sopeutua tavalliseen elämään. Otin aikoinani tavoitteeksi tulla yhtä ihanaksi isoseksi kuin omani oli. Niin.

En viikkoon ehtinyt ajatella sen syvemmin asioita. Pari kertaa meinasin romahtaa mutta kokosin itseni. Nyt voin jatkaa Piisamirottailua. Ihmisten kanssa on yllättävän vaikeaa tulla läheisiksi. Alan helposti käyttäytyä samalla tavalla kuin joku toinen jonka seurassa olen. Tahtoisin kovasti puhua omista ajatuksistani mutta alan änkyttää eikä se yhtäkkiä tunnukaan olennaiselta. Ehkä vielä joskus, muutenkin kuin humalassa.
Päihteistä puheen ollen ei ollut ollenkaan tuskaista olla erossa tupakasta. Kaipaan kuitenkin sitä tapaa, joten en aio luopua polttelusta kokonaan.

Heippa palaan taas asiaan, t. kuulemma vähän höperö :D