maanantai 22. helmikuuta 2016

Humpuukista lörpöttelyä


Aloitin lukemaan Ronald Siegelin kirjaa Tässä ja nyt. Aiheena on ilmeisesti jonkin sortin mindfulness, tietoinen läsnäolo.

Pysähtyminen ja vain oleminen on todella vaikeaa. Muutaman sivun luettuani päätin keskittyä kissani silittämiseen ja sohvalla istuskeluun. Mielessäni aloin kuitenkin suunnitella sämpylöiden leipomista. Olo tuntuu helposti tylsältä, jos vain on. No, seuraavaksi koetin keskittyä täysillä siihen mitä teen: laskin kahvimitallisia keittimeen, mutta tuntui todella hölmöltä tehdä jotain jo niin automatisoitua niin intensiivisesti.

Toisaalta tuntuu hyvältä ja oivaltavalta tehdä jotain niin tavoista poikkeavaa. Kirjan alussa kerrotaan siitä, kuinka me ihmiset keskitymme ympärillämme miellyttäviin ja epämiellyttäviin asioihin, niihin jotka herättävät meissä joitakin tuntemuksia. Pyrimme pitämään yllä hyvää oloa ja nautintoa sekä välttämään ikäviä asioita. Eräässä harjoituksessa tuli palauttaa mieleen kaikki päivän aikana ajatellut ikävät asiat. Osa alkoi huvittaa miuta, ne tuntuivat jo nyt niin pieniltä ja hupsuilta huolenaiheilta.

Mutta kuinka oppisin olemaan jatkuvasti varautumatta epäonnistumisiin ja katastrofeihin?
Esimerkiksi joogatessa kun keskityn juurikin pelkkään olemisen mystiikkaan, oloni on eheä ja vahva. En kuitenkaan osaa päästää irti muutoksiin valmistautumisesta.

Vaikka kaikki olisi paremmin kuin hyvin juuri nyt, mieleeni tulee jotain uutta ilonaihetta esimerkiksi ensiviikolta. Saatan myös stressaantua, koska tahdon pitää hyvästä tunteesta kiinni. Suorastaan hämmästyin siitä, kun tajusin miten paljon oikeastaan vain elän elämääni eteenpäin päässäni. Ajatukseni ovat hieman ristiriitaiset, sillä ainakin luulen nauttivani suunnittelusta. Kyseenalaistan haluni alkaa elää hetkessä, sillä en kuitenkaan tahdo jäädä paikoilleni. Pelkäänkö menettäväni jotain, jos en ole koko ajan tekemässä? Vai pelkäänkö kohdata itseni virikkeettömässä ympäristössä? Olenko ymmärtänyt tietoisen läsnäolon idean aivan väärästä näkökulmasta?

Mitä sinä ajattelet?

keskiviikko 3. helmikuuta 2016

Ei-niin-salainen -salaisuuteni


Hei.

Miulla on asiat nykyään tosi hyvällä mallilla. Tätä kaipausta on kuitenkin kestänyt yli vuoden, siis kun aloin kiinnittää siihen huomiota. Miulle tuli tunne, että ehkä kirjoittaminen saattaisi auttaa.

Kaipaan todella kovasti omaa lasta. Monet nuoret aikuiset varmasti haaveilevat perheen perustamisesta. Hoen kuitenkin itselleni, että täytyy ensin elää nuoruutta ja itseään varten, jotta myöhemmin pystyy omistautumaan pienelle ihmeelle. Tässä istuessani miulla nousi pala kurkkuun. Vielä vuosia odotettavana... Ensin käyn koulun loppuun, sitten tienaan töissä vähän rahaa, jotta voin tarjota pienokaiselle vakaan kodin taloudellisesti.

Ajattelen usein myös vaikeita hetkiä, joita vanhempana tulisin kokemaan. Stressaantuisin varmasti öisestä heräilystä, huolestuisin kehittyisikö lapseni normaalisti ja jännittäisin, osaisinko tunnistaa hänen tarpeensa. Tänään päivällä hakiessani leivoksia kahvilasta, kuvittelin kuinka ilahduttaisin miestäni ja lapsiani samalla lailla. Tällaiset mietteet saavat minut todella sekaisin. Kysyn itseltäni vain: miksi? Miksi en voi keskittyä elämään nyt, miksi mieleni rientää jo tulevaan. Miksi en malta odottaa?

Uuden elämän alku on varmasti unohtumatonta. Odotan sitä onnea, kun näen hänen ensimmäisen hymynsä. Kun tunnen hänen untuvaiset hiuksensa kasvojani vasten. Kun saan olla todistamassa sitä uuden oppimisen riemua. Odotan vihlausta rinnassa, kun pienokaiseni ensi kerran kaatuu omilta jaloiltaan. Lohduttomia hetkiä, kun hän itkee tai suuttuu kaikilla voimillaan. Odotan nolostumista, kun en osaa toimia lapseni kanssa kuten muut ehkä odottavat. Odotan turhautumista, kun tiskivuori vain kasvaa kilpaa pyykkikukkulan kanssa, koira tahtoo ulos, lapseni toteuttaa itseään piirtämällä seiniin sekä tahtoo auttaa kastelemalla kukat (koko parketin), kaupassa täytyisi käydä ja mies viettää poikien saunailtaa... (taaai ehken niin innolla odotakaan näitä päiviä) :D

Joka tapauksessa, vaikka hänestäkin ajallaan tulee kuriton teini ja huoleni vain lisääntyvät, en voi kuvitella  mitään yhtä täydellistä kuin hän. Nyt taitaa tulla itku. Hetkinen, tulee sittenkin olemaan jotain yhtä mahtavaa... hänen sisaruksensa.